Koutsin blogi: Mitä urheileminen merkitsee?

12.05.2007

Kun urheilija päättää yrittää omien rajojensa etsimistä, hän tekee valinnan, joka rytmittää hänen elämäänsä lähes joka päivä tavalla tai toisella. Jos tätä valintaa ei ole valmis tekemään, on mietittävä, kuinka paljon ihan oikeasti haluaa urheilla.

Tiettyyn ikään asti urheileminen on oikeastaan enemmän sosiaalista kuin fyysistä toimintaa. Sosiaalinen elementti ei toki koskaan katoa, mutta vuosi vuodelta fyysisen puolen osuus kasvaa. Nuorenkin urheilijan on ymmärrettävä, mitä tulosten tekeminen oikeasti vaatii, muuten harjoittelu on turhaa. Kukaan meistä ei ole niin lahjakas, että pystyisi kehittymään vuosi vuodelta ilman järkevästi suunniteltua ja etenkin toteutettua harjoittelua. Kun fyysinen kasvu jossakin 15-18 ikävuoden nurkilla päättyy, ovat kaikki juniorit samalla viivalla. Jos joku menestyi nuorempana pelkästään oltuaan muita isokokoisempi ja voimakkaampi, voi asetelma kääntyä näiden ikävuosien paikkeilla päinvastaiseksi. Varsinkin jos joku sattui nuorempana uskottelemaan itselleen, että pelkällä mukana hengaamisellakin voi menestyä.

Urheilijan on ymmärrettävä oma vastuunsa harjoittelun toteuttamisessa. Yhteisharjoitusten lisäksi oman ohjelman noudattaminen täsmällisesti päivittäin kotioloissa on todella tärkeää. Samoin se, että valmentaja tietää, mitä urheilija on tehnyt ja mitä harjoituksia kenties jättänyt ohjelmasta tekemättä. Jos urheilijan ja valmentajan välillä ei ole näissä asioissa täydellistä luottamusta, ei valmennussuhteesta ole mitään hyötyä kummallekaan osapuolelle.
Tulee toki päiviä, jolloin ei välttämättä pysty tai ehdi harjoittelemaan. Ainakin meikäläisen ryhmässä jokainen urheilija saa tulla ehdottamaan muutoksia ohjelmaansa ja niistä keskustellaan. On aina parempi aukaista suunsa ja ehdottaa muutoksia kuin olla hiljaa ja tehdä oman päänsä mukaan. Muutama muutos ei kaada koskaan kokonaisuutta.

Yläasteen ja lukion paineet ovat monelle nuorelle kovia, mutta kouluhaasteet eivät millään muotoa poissulje mahdollista urheilumenestystä. Päinvastoin, opiskelu on loistavaa vastapainoa harjoittelulle. Toki molempien klaaraaminen kunnialla läpi vaatii itsekuria ja järjestelmällisyyttä. Kun tähän pakettiin lisätään vielä kaveriporukoiden sosiaaliset ulottuvuudet, mahdolliset tyttö- ja poikaystävät ja niin edelleen, pitäisi monella junnulla olla vuorokaudessa enemmän kuin nämä 24 tuntia. Niin ei kuitenkaan ole, joten urheilijan on monesti pystyttävä tekemään valintoja eri asioiden välillä. He jotka osaavat tehdä niitä urheilemisen ehdoilla, ovat väistämättä kesän kilpailuissa vahvoilla. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kaveriporukoissa voisi pyöriä ja elää ns normaalia elämää. Asiat on vain pystyttävä tasapainottamaan oikeassa suhteessa toisiinsa – helppoa se ei välttämättä ole.

Mitä enemmän urheilijalle tulee ikää ja mitä korkeammalla tasolla hän urheilee, sitä enemmän näitä valintoja on pystyttävä tekemään urheilun ehdoilla. Ne jotka eivät pysty niitä tekemään, urheilevat väistämättä jatkuvasti heikommalla tasolla suhteessa omaan lahjakkuuteensa. Eli toisin sanoen pystyvät käyttämään omasta kapasiteetistaan vain pienemmän prosentuaalisen osuuden. Jos harjoittelee 15-20 tuntia viikossa, onko järkevää antaa jossakin toisaalla pienissä nyansseissa periksi 5%? Kuulostaa aika pieneltä joustamiselta, mutta 5% 800 metrin juoksussa on sekunneiksi muutettuna noin 5-8 sekuntia. Kannattaako näin paljon tasoitusta antaa kaverille?

Harjoittelun toteuttaminen ja kommunikointi valmentajan kanssa – eli niin sanotun yhteisen sävelen löytäminen – ovat asia numero yksi. Jos se ei toimi, ei toimi mikään muukaan. Seuraavana tulee omasta terveydestä ja ravitsemustilasta huolehtiminen ja heti sen perässä riittävän levon saaminen jokaisena harjoituspäivänä. Kun nämä kokonaisuuden kulmakivet ja niiden merkityksen ymmärtää, ollaan oikealla tiellä.
Juokseminen on todellinen elämäntapavalinta ja sitä elämäntapaa kannattaa alkaa harjoitella jo nuoresta pitäen. Ei liian ryppyotsaisesti, eikä liian orjallisesti, mutta askel kerrallaan.

Ihannetila valmentajalle olisi, jos omassa valmennusryhmässä jokainen urheilija ymmärtäisi kaikki edellä mainitut asiat. Käytännössä tällainen optimitila on vain teoreettinen ideaali, mutta siihen toki pyritään. On selvää, että toisille urheileminen on tärkeämpi asia kuin toisille. Se ei silti poista jälkimmäisen ryhmän edustajien oikeutta olla mukana porukoissa ja harjoitella. Usein he kuitenkin huomaavat jossakin vaiheessa olevansa tyytymättömiä tuloksiinsa ja karsiutuvat pois ryhmästä luonnollista tietä.

Juokseminen on raaka, armotonkin laji, jossa darwinismi toteutuu pelkistetyimmillään; vain vahvimmat jaksavat jatkaa ja heistäkin harvat tulevat koskaan menestymään. Joukkuelajeissa pääsee aina joukkueen tukevan selän taakse piiloon, mutta juoksija on aina yksin sekuntien ja sadasosiensa kanssa. Kaikki näkevät vuosi vuodelta tilastoista sadasosan tarkkuudella, onko urheilija kehittynyt vai ei. Se on todella raakaa peliä, joka vaatii usein henkistä luonteenlujuutta. Joka vuosi kehitystä ei voi tulla ja junioriurheilijoiden on ymmärrettävä, ettei se ole maailmanloppu. Kun on hyvin harjoitellut ja oman työnsä tinkimättömästi tehnyt, tulee tulosta väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Harvoin kuitenkaan ennemmin.

Nautitaan urheilemisesta joka päivä ja painetaan täysillä ilon kautta niin kauan kuin mukana ollaan!

Late

Kommentit

Kirjoita kommentti

Nimi:

Otsikko:

Viesti: